Ulkoilua

Tänään päätin tarmonpuuskassa lähteä Antonin kanssa valjastelemaan. Anton ei mukavuutta rakastavana, järjellisenä olentona hirveästi arvosta pakkasta, joten ulkoilut ovat jääneet vähiin - edes lasitettu parveke mukavuuksineen ei kelpaa herralle jos pakkasta on enemmän kuin -10 astetta.

Niinpä tänään lähdettiin kävelylle. Alku näytti hienolta ja Anton lähti reippaasti tarpomaan umpihankeen. 

"Tästä kuljin kesällä."

Mutta sitten alkoi arveluttaa.

"Eikö minun reiteilläni ole talvikunnossapitoa?"

Anton totesi piankin arvostavansa enemmän aurattuja katuja. Niitä pitkin tepasteltiin hyvä tovi, nuuskittiin jälkiä, kuulosteltiin rapsahduksia ja sirkutuksia ja tuijoteltiin lintuja.

"Tirppa!"

Mutta reissun pirteä ja puhtoinen luonne sai äkkikäänteen. Kun emon silmä vältti, Anton löysi ihastuttavan jäätyneen pisipaakun ja löydön sijainti (piilossa pyöräkellarin nurkan takana), herätti emossa ikävän epäilyksen, ettei kultapäärme ollut korttelin koirien käsialaa. Niinpä emo oli heti, että "hyi" ja "yäk" ja "nyt saat kyllä huuhtoa tassusi tuolla puhtaassa hangessa." 

Joten kissa napattiin kainaloon ja harpottiin uuteen valkoiseen hankeen ja tiputettiin kolli sinne tassupyykille. Mutta Antonpa oli asiasta eri mieltä. 

"Haistaos kakkeli."

"Sano mitä sanot, mutta minä tulen pois,"

Anton siis kiipesi emon hametta pitkin hartialle kököttömään, ja kieltäytyi tulemasta alas ennen kuin kotiovella. Niinpä emo sai ihan itse kömpiä pois umpihangesta kuusi kiloa kissaa niskassaan.

"Kaikkeen sitä joutuu."

Kissan kanssa ulkoilu tuo tavallisestikin naapurin lapset pihalle silittämään ja aikuiset ikkunaan ihmettelemään. Rämpiessäni satuin vilkaisemaan naapuritalon suuntaan. Tällä kertaa näin alakerroksen ikkunassa naisen ja pienen pojan tuijottamassa meitä. Kumpikin nauroi katketakseen.  

"Sano, kun ollaan perillä."