H-hetki lähestyy 

- mutta kuinkas tähän päädyttiin?

Aikaa kuluu kolisten. Tai kohisten. Joka tapauksessa se on kulunut hirmuista vauhtia, ja nyt on sitten lyöty lukkoon se suuri päivä, jolloin toinen kissi tulee kotiin. Näillä näkymin Hiesun Lionheart, kotoisammin Jago, saapuu sulostuttamaan arkeamme reilun viikon päästä torstaina 28.2. Ja niin loppuu pitkä, pitkä odotus.

Ajatus rotukissan hankkimisesta tuntui alunalkujaan kertakaikkisen absurdilta. Vielä muutama vuosi sitten käsitykseni kissaroduista ja rotukissojen omistajista olivat hyvin stereotyyppisiä. Luullakseni suhtauduin asiaan melko avoimin mielin, mutta todellisia tietoja minulla ei ollut minkään vertaa. En ollut tavannut ainuttakaan rotukissaa, tai rotukissan omistajaa. Äänekästä arvostelua sen sijaan kuulin paljonkin. Ihmiset, jotka eivät ole erityisemmin tekemisissä kissojen kanssa, eivät useinkaan tunnu ymmärtävän, että kissat, taustasta riippumatta, poikkeavat toisistaan muunkin, kuin ulkonäön suhteen. Luonne-eroja ei huomata tai oteta huomioon. Mahdollisesti juuri siitä syystä rotukissojen omistajia pidetään monesti pinnallisina hienostelijoina. Luullaan, että rotukissassa ei ole omistajalleen muuta viehätystä, kuin ulkonäkö, että rotukissan hankkija ei arvosta kissaa persoonana, tai että hän ei piittaa "halvoista" maatiaisista. Ajatellaan, että yhtä kivan kissan saisi ilmaiseksikin, ja että rotuelikko on otettu pelkäksi sohvan koristeeksi.

 Kun sitten aloin vakavissani harkita kissan hankkimista, aloin varovasti tutustua myös eri rotuihin. Vaikka tiesin, että ensimmäiseksi kissaksi tulee kotikissa, mielessä alkoi itää varovainen "ehkä joskus" -ajatus. Kun keskustelin muutaman kissaihmisen kanssa työpaikalla, keskustelua alkoi aina sävyttää kasvava vihamielisyys heti, jos puhe kääntyi kissarotuihin. "Pinnallista hömpötystä", "jalostetaan sairaiksi"... Kun keskustelu kääntyi näille urille, siihen osallistuivat innostuneina muutkin, kuin asiaan alunperin kiinnostuneet. Porukan ainut rotukissan omistaja piti visusti suunsa kiinni. Vallitsi yhteishurmos ja lynkkaushenki. Jos huomautin rotukissan ostajien puolustukseksi, että kotikissasta ei välttämättä voi tietää, millaiseksi se kasvaa, minulle vastattiin vihaisesti, että "no rotukissastako voi?" Minä uskon että kyllä, rotukissasta voi. Ainakin suunnilleen. Se ei tietenkään tarkoita, ettei yksilöllisiä eroja olisi, ja ettei kotikissa ihanassa arvaamattomuudessaan olisi aivan yhtä värikäs persoona ja rakastettu perheenjäsen.

Näin ensimmäisen kissani, Antonin, kun se oli neljän vuorokauden ikäinen. Siinä vaiheessa ei mitenkään voinut olla minkäänlaista varmuutta siitä, millainen siitä kasvaisi. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä. Näin sen, rakastuin siihen, ja tiesin, että se oli minun kissani. Se makasi kämmenelläni sokeana lämpinä pallona, ja päässäni alkoi hiukan älyttömästi soida Ultra Bran kappale Minä suojelen sinua kaikelta. Antonin molemmat vanhemmat olivat pitkäkarvaisia - Antonista tuli lyhytkarvainen. Molemmat vanhemmat olivat kirjavia - Antonista tuli kuvioton sininen. Emo oli rauhallinen, ystävällinen tarkkailija - Antonista tuli innokas sosiaalinen jokapaikankoheltaja. Elämä Antonin kanssa on täynnä iloisia yllätyksiä.

Kun ajatus toisesta kissasta oli muhinut aikansa, aloin tosissani hankkia tietoa eri roduista. Olin melko varma, että toiseksi kissaksi tulisi rotukissa. Yksi syy siihen oli raa´an käytännöllinen. Halusin olla aivan varma, että pentu tulee hyvältä, luotettavalta kasvattajalta. En halunnut joutua jälkikäteen miettimään, onko pentuja todella hoidettu asiallisesti, ja halusin olla niin varma kuin mahdollista, ettei kissan taustalla ole perinnöllisiä sairauksia. Tiesin suunnilleen, millaista kissaa toivoin - rodun tuli tietysti olla terve, ja mielellään luonnonrotu. Toivoin, että uusi kissa olisi luonteeltaan ystävällinen, sosiaalinen, leikkisä ja osallistuva - sellainen, joka tulisi Antonin kanssa hyvin toimeen ja jonka kanssa voisi harrastaa vaikkapa naksuttelua. Ei kuitenkaan sellainen übervilkas tarmonpesä, joka pistäisi asunnon kappaleiksi työpäivän aikana, tai niin omistushaluinen, että se tuottaisi kissalle ahdistusta. Ahmin kissakirjojen ja rotuyhdistysten sivujen tietoja, haaveilin luonnekuvausten ja kuvien perusteella bengalista, abessinialaisesta, norjalaisesta metsäkissasta, maine coonista ja hiukan itämaisistakin. Kissojen ulkonäössä minua viehättää erityisesti jonkinlainen yksinkertainen luonnollisuus. Ihalin kovasti isojen kissojen villistä kauneudesta muistuttavia bengaleita ja abyja, tai kuin suoraan kansantaruista ulos kävelleitä norjalaisia metsäkissoja ja cooneja. Intouduin käymään kasvattajakurssinkin. Kurssilla ei tosin tietenkään saanut roduista tietoa, mutta muuten se oli hyvin kiinnostava - ja muilla kurssilaisilla oli tietysti paljon kerrottavaa.

Kävin kissanäyttelyssä, näin monia upeita kissoja ja jututin kissanomistajia. Kaikki kehuivat tietysti paljon maailman parasta rotua - omaansa. Monet kuitenkin kertoivat suoraan myös siitä, millaiselle ihmiselle arvelivat oman rotunsa soveltuvan. Muutama haaverotu karisi pois, koska halusin olla realisti. Toisen kissan pitäisi olla sellainen, että varmasti pärjäisin sen kanssa - toivottavasti oikein pitkän kissanelämän ajan. Sitten tuli vastaan ensimmäinen maine coon, ja masu kääntyi nurin. Ensimmäinen livenä näkemäni cooni oli ylvään rauhallinen, ruskeatäplikäs tupsukorvainen jättiläinen. Hervoton villipeto. Paitsi, että kehräsi ihmisensä sylissä ja puski päätään hänen leukaansa.

Mielikuva tuosta yhdestä kissasta hallitsi ajatuksiani, kun aloin hankkia lisätietoja, eikä coonien vaikuttavuus karissut kuvan laajetessa. Kannoin kotiin kassikaupalla tavaraa kirjastosta, haahuilin netissä ja jututin cooni-ihmisiä näyttelyissä ja foorumeilla. Serkkuni oli puolisoineen hankkinut jonkin aikaa sitten kaksi coonipoikaa, ja heillä riitti onneksi paljon kerrottavaa pienokaisistaan. Kun vierailin heidän luonaan, tapasin tietysti lopulta myös kissat. Ehkäpä asia ratkesi lopullisesti silloin. Komeat kissat suhtautuivat isoon vierasjoukkoon etäisen kiinnostuneina, mutta eivät arasti, ja tulivat tekemään tuttavuutta omaan tahtiinsa, mutta perheenjäseniään kohtaan ne olivat kuin itse hellyys.

Otin pitkän askeleen haaveen toteuttamisen suuntaan, ja aloin etsiä kasvattajaa. Olin varautunut lähtemään kissan hakuun vaikka toiselle puolelle Suomea, mutta kasvattaja löytyikin melkein naapurista, 60 kilometrin päästä Kalajoelta. Tein alustavan varauksen ja aloin odottaa. Onneksi asialla ei ollut kiire - lähetin ensimmäisen tiedustelun puoli vuotta sitten. Minulle oli tärkeää, että pentu tuntuisi alusta asti omalta. Ja nyt se omalta tuntuva, karvainen pieni riiviö on tulossa lopultakin kotiin!

Odotan jännityksellä, millaisia yllätyksiä Jago tuo tullessaan!  

Tästä lähdettiin.

Tässä mennään nyt.

Missähän mennään kahden viikon päästä!